Täällä on tänään suhteellisen väsynyt ihminen. Jos olisin eilen tiennyt, miten tämä päivä vie loputkin voimat muuttohommista, en olisi varmaan nukkunut viime yönä. Kaikki alkoi aamulla, kun muuttoauto karautti pihaan ja tavaroiden kantaminen saatiin vauhtiin. Neljän tunnin hikoilun ja portaiden ravaamisen jälkeen asunto alkoi olla tyhjä ja kaikki tavarat autossa, kun puhelin soi. Toisessa päässä oli tuleva vuokraemäntä, joka aloitti puhelunsa lauseella "Istu, ettet saa sydänkohtausta, itse meinasin saada!"
En voi uskoa tätä todeksi, ja toisaalta tätähän minä olen kokoajan pelännyt (viittaan edelliseen blogikirjoitukseeni). Se ihana puutalo, johon meidän piti muutta... Ei me muutetakkaan. Vuokranantajalle oli tänään selvinnyt, etteivät edelliset asukkaat olekaan lähdössä mihinkään! Koko ajan ovat puhuneet, että vapautuu kuun lopussa, mutta kun mitään ei ole paperilla, niin nyt väittävät lakimiehen voimin, että mistään ei ole sovittu, ja että jotta heidät saataisiin talosta ulos, tarvitaan kirjallinen irtisanominen ja kolme kuukauttahan on irtisanomisaika tällaisessa tapauksessa jossa vuokranantaja joutuu asukkaat irtisanomaan.
Olen aivan jotenkin turta. En osaa olla vihainen, vähän pettynyt vain. Tuossa tilanteessa oli vain toimittava, ja otettava pikainen puhelu Joensuunpäähän kaikkiin asunnonvälitysfirmoihin, että saataisiin edes JOKU katto päämme päälle maanantaiksi ennen perjantai-iltapäivän virastojen sulkeutumisaikaa. Pitäisi varmasti olla kiitollinen, että opiskelija-asunnoilta löytyi vielä pikaisesti kerrostalokolmio, johon me saadaan nämä tavarat muutettua maanantaina, mutta tiedättekö hiukan harmittaa.
Lyhyestä virsi kaunis... En jaksa nyt edes kirjottaa enempää. Onneksi huomenna on uusi päivä ja uudet voimat.