Eipä se aina satu

Tää oli taas näitä päiviä... Aamulla kello ( = puhelin, kuopus aamulla ystävällisesti muistuttikin, että eihän meillä OLE kelloa) kyllä soi, mutta tämä äiti oli taas niin väsynyt, että soinnin tukahdutettuani olin nukahtanut uudestaan samantien! Tavallisena arkipäivänähän meillä ei kelloa soitella. Koulu alkaa usein vasta puoliltapäivin, ja siihen mennessä biologinen kello on ajanut meidät ylös yleensä molemmat. Onnekkaita ollaan, kun voidaan elää tällaista ihmisentahtista elämää! 

Tänään kuitenkin oli se suuri päivä, kun kullanmuru piti kiikuttaa päiväkotiin klo 8.30 kuvattavaksi, ja niinpä se kello siis soi. Puoli yhdeksältä pomppasin ylös sängystä ja hätäpäissäni soitin päiväkotiin, että kannattaako tässä nyt edes yrittää. Vastaus oli, että siellä odotellaan, joten ei muuta kuin nuttua niskaan ja ympäripään lettiä päähän viidessätoista minuutissa, ja juoksujalkaa päiväkodille. Ehdittiin! 

Päivän päätyttyä tyttö vain kertoi, kuinka häntä hirvistytti yksityiskuvaan jonottaessa, onko hän niin painava, että pieneltä ja heiveröiseltä näyttänyt jakkara sortuu alta. Hiljaa mielessäni päätin olla puhumatta enää ikinä kiloistani edes puoliääneen...

Voitte kuvitella, että tällaisena aamuna kuva on TODELLAKIN vanha! Niinkuin ehkä noista keltaisista puista taustalla voitte päätellä, mutta kuva yhtäkaikki kuvatkoon aamulähtöä. Uusia kuvia ei ole, koska ei vain ehtinyt, eikä kamerassakaan ole akkua. Kiire mi kiire... 

Aika huisketta tämä elämä on muutenkin ollut. Oma päivä meni yliopistolla sellaisissa merkeissä, että jo ensimäisen tunnin jälkeen alkoi päätä särkemään! Kun viiden aikaan kotiuduttiin, oli saunailta kyllä enemmän kuin tarpeen! Yksi osoitus viime aikojen kiireestä on ollut tämä päivänä muutamana tuulilasiin ilmaantunut lappu:

Noh, eipä se aina satu :)

Parempaa viikkoa teille!

Onneks torstai on toivoa täynnä!