Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa hiukan yhteisöllisyydestä. Olen asiaa pohtinut oikeastaan koko aikuisen elämäni ajan. Olen luonteeltani sosiaalinen ja avoin, joten yhteisöllisyys on mulle itselleni luonteva ja mieleinen elämäntapa.
Lapsuus Helsingin kerrostaloissa oli yhteisöllinen. Meillä oli tapana keksiä kivoja pihatekemisiä,. Itseasiassa kun oltiin kaikki alle kouluikäisiä, niin vanhemmilla oli tapahtumien järjestämisessä iso osuus. Milloin maalattiin helteellä ulkoseiniin kiinnitettyihin suuriin paperiarkkeihin, milloin hiihdettiin kilpaa ja noustiin lumesta rakennetuille palkintopalleille saamaan viilipurkin kansista askarrellut mitallit. Muistan lapsuuden onnellisena ja tapahtumarikkaana vaikka meillä ei matkusteltu taikka harrastettu kalliisti.
Oman aikuisen elämäni yhteisöllisintä aikaa oli niin ikään omien poikien pikkulapsi-ikä, kun asuimme "opiskelijakommuunissa". Pihapiirissä, jossa oli kymmeniä lapsiperheitä vallitsi ihan uskomaton ja käsinkosketeltava yhteisöllisyys! Noista naapureista on jäänyt elämänvarrelle useita pysyviä ystävyyssuhteita, joista osan kanssa ollaan edelleen tekemisissä, jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikoittain.
Tuosta ajasta sitten siirryttiin omakotitaloasumiseen. Elämä oli edelleen ystävien ympäröimää, mutta monesti kaipasin sitä, että kun menin pihalle, aina siellä oli joku jonka kanssa sai vaihtaa päivän kuulumiset. Eron aikoihin ikävöin erityisesti tuohon menneeseen, onnelliseen elämänvaiheeseen Joensuussa. Eräänä yönä näin untakin, että palasin noihin aikoihin. Aamulla mietin mielessäni, että en koskaan oikeasti voisi päästä takaisin Joensuuhun ja noihin aikoihin tai tunnelmiin.
Joku voisi ajatella, että elämän konkurssista kärsii lopun ikäänsä. Tänä kesänä olen kuitenkin herännyt huomaamaan, kuinka paljon hyvää olen saanut viime vuosina! Tällä hetkellä asun taas opiskelija talonyhtiössä. Vaatimattomasti, mutta olen nauttinut suunnattomasti siitä yhteydestä mikä täälläkin vallitsee! Keskiviikkoisin me saunotaan yhdessä, kun lapsi on kipeä tulee naapuri silmät ristissä kahvikupin kanssa valvomaan sängyn viereen, että pääsen apteekkiin. Kissoja hoidetaan puolin ja toisin lomamatkojen aikana, iltaisin käydään lenkillä ja istutaan pihamaalla ihan muuten vaan. Välillä pelataan krokettia ja mölkkyä illat pitkät, ja järjestetään teemailtoja ruuan ympärille vuoronperään kunkin kotona. Viime lauantaina vietettiin yhden naapurin kandityön valmistumista, ja postauksen kuvat ovat noista juhlista. Aina on syytä juhlaan!
Viikko sitten aloitin työt samassa pihapiirissä, jossa asuimme kun lapset olivat pieniä. Samassa päiväkodissa, jossa Viljami aloitti päiväkotitaipaleensa oman kodin ikkunan alla. Kun aamulla ajoin parkkiin, pääsi minulta itku. Olin onnellinen. Rahallisesta tilanteestamme huolimatta olen äärettömän rikas!!!
Oli ilo lukea tätä! Minä olen se täti, joka olen seurannut blogiasi pitkään. Ajattelin jo edellisessä viestissä kirjoittaa tästä, mutta jätin väliin, kun ajattelin, etten osaa kirjoittaa niin, ettei siitä tule kökköä tai ettei sitä voi ymmärtää väärin. Kun eihän pelkän blogin perusteella voi tehdä kirjoittajasta pitkälle meneviä päätelmiä... Mutta näitten tekstiesi perusteella olit silloin alkuaikoinakin hyvin viehättävä ja senlaatuinen persoona, että jäin lukemaan (vaikka varmaan 80% blogeista joissa olen sattunut vierailemaan jäävät ainutkertaisiksi vierailuiksi). Mutta teksteistä oli välittyvinään sellainen tunnelma, että aina jotain puuttui - en tarkoita konkreettista materiaa, taloa tms. vaan tunnelmaa, että pitäis olla jotain enemmän... Voi olla, että tuntemukseni oli ihanihan pielessä (ja poista tää kommentti vaan vapaasti näkyvistä!) Sitten tulivat elämänmuutoksesi (sanoitko niitä elämän konkurssiksi?) Mutta (ja taas kai pitää toistaa, että tiedän blogitekstien tulkinnan rajallisuuden) tuntuu siltä, että niitten aikana/takia/kautta olet - käyttäisinkö sanaa aikuistunut. Ja aikuisuus minulle tarkoittaa tyynen positiivista suhtautumista elämään, realistista näkemistä, että elämä nyt on tällaista. Ja ihan hyvää tällaisena, mikä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että voi tavoitella monenkinlaisia muutoksia elämäänsä.
VastaaPoistaLuultavasti en osannut ilmaista ajatustani ollenkaan ymmärrettävästi. Pääpointti kuintenkin, että olit ennenkin ihana ja nyt kehittynyt vielä ihanammaksi. Jatka kirjoittelua :)
:D Kiitos viestistäsi, ihana "täti" :D
PoistaYmmärsin varmasti (ainakin osittain) mitä yritit sanoa, ja viestisi ilahdutti minua suuresti! Kyllä tämä elämä opettaa meitä kaikkia ja hioo niitä kulmia mitä meissä on. Nyt itsekin naureskelen sille, etten joskus voinut kuvitella enää asuvani talossa jossa ei ole lautalattiaa tai leivinuunia... Hyvin on sujunut viimeiset neljä vuotta :D
Ehkä en silloinkaan ihan tosissani asioita kirjoittanut, ehkä ne olivat enemmän toiveita ja haaveita, mutta täytyy kompata tuota ajatustasi siitä, että olen kyllä joutunut omasta mielestänikin aikuistumaan. Asuu minussa silti edelleen se pieni lapsi, jota en haluaisikaan hukata. Välillä mietin, onko minulla oikeutta unelmoida enää yhtään mistään, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kyllä se unelmoiminenkin kuuluu elämään. Vaikka kaikki on hyvin nänkin!
E oikein tiedä mitä muuta sanoisin... Kiitos ihanasta kommentistasi <3
Kiva, ettet loukkaantunut. Joskus jostain nykyhetken tilasta kiittäminen voi kiitoksen saajasta tuntua samalla menneen moittimiselta, vaikka kyse olisi jatkumosta: silloin oli hyvä niin, nyt on hienoa, että on näin.
VastaaPoistaMitä tuohon "sisäiseen lapseen" tulee, niin minä itse olen aina kokenut olevani samaan aikaan kaikki aiemmat ikäni: olen lapsi, varhaisnuori, murrosikäinen, aikuistuva, aikuinen, keski-ikäinen, ikääntynyt... Varhais- ja myöhäisvanhuus ovat vielä toivottavasti edessä, niistä ei vielä ole henkilökohtaista kokemusta. Mutta vaikka koen tavallaan olevani koko ajan myös esimerkiksi viisitoistavuotias, niin en osaa ratkaista, kuinka paljon minun viisitoistavuotiaan tuntemuksillani on yhteistä nykyisten viisitoistavuotiaitten sisäisen kokemuksen kanssa. Toisaalta kun lukee tuhansia vuosia vanhoja tekstejä, huomaa, että ihan samanlaisia asioita ihmiset ovat tunteneet silloinkin. Mutta toisaalta tuntuu, ettei omilla nuoruudentuntemuksilla voi olla yhtymäkohtaa nykyisten nuorten kanssa, kun nämä elävät niiiiin erilaisessa maailmassa kuin itse eli nuorena.
Olen miettinyt tätä siksi, että itselläni oli aikanaan monia vanhempia ihmisiä, jotka ihan tietoisesti jakoivat "elämänohjeita", jotka olivat hyvin valaisevia ja ovat kantaneet ihan tähän päivään saakka. Joskus kun katsoo jonkun nuoremman tilannetta, tekisi mieli kertoa, mitä itse siitä vaiheesta oppi - mutta sitten ei kuitenkaan oikein uskalla, kun nykyaika on niin eri. Että ehkä ne kokemukset ovat ihan vääriä nykyisin. Mutta sitten taas ajattelee, että ihan erilaisen, sotia edeltäneen aikakauden ihmisiä ne minunkin "opettajani" tai esikuvani - miksi heitä nyt kutsuisi - olivat. Ja kumminkin heiltä oppi paljon sellaista, joka helpotti omaa elämää.
Hei Viivu! Ja taas mennään samoja ajatuksia :) Olen kanssa aina nauttinut yhteisöllisyydestä. Olen ison perheen lapsi ja sitä kautta tietysti tottunut siihen että elämää on aina ympärillä. Miten ihanaa olikaan, lasten ollessa pieniä, istua kadun muiden äitien kanssa ja vaihtaa kuulumisia. Olenkin sanonut, että mun kotiäitiyden on pelastanut naapurin äidit ;) Silloin meillä oli periaate "koko kylä kasvattaa" ja se antoi itsellekin turvallisuuden tunteen siitä, että yhdessä me saamme nämä lapset kasvatettua isommiksi. Nyt kun lapset sitten ovat isoja ikävöin todella noita aikoja. Sinun blogiasi on mukava lukea. Meidän suuret elämäntapahtumat menevät samaan tahtiin ja joka kerta lukiessa tulee tunne, että juuri näin minäkin asian ajattelen :) On ihana huomata kasvaneensa ihmisenä siten, että voikin luopua ajatuksesta lautalattioista ja leivinuunista ja luoda onnellinen elämä ilman niitäkin aivan toisenlaisissa puitteissa. Ja se vapauttava itku kun huomaa olevansa jälleen onnellinen vaikka elämässä oli se rankkakin jakso. Iloa jokaiseen päivääsi toivottelee Lilli
VastaaPoistaRahalla harvoin saa mitään todella arvokasta:) Hauska taas kerran huomata miten erilaisia me ihmiset olemme, minä täällä olen jo melko pitkällä "erakoitumisessani" ja nautin valtavasti elämästäni. Olen myös jo pitkään seurannut blogiasi ja olet todellakin "kasvanut" tänä aikana. Useasti olen täällä surrut surujasi ja iloinnut ilojasi. Toivon sinulle oikein hyvää ja "rikasta" elämää jatkossakin
VastaaPoista