Pieniä unelmia

Perjantaiheippa! Vihdoinkin mulla on aikaa hetkeksi istahtaa tähän koneen äärelle. Viikko on ollut ihanasti kiireinen kun on saatu pitää siskon perhettä Etelä-Suomesta meillä hiihtolomalla. Talviurheilua on tullut toteutettua niin sohvalla kisakatsomon muodossa kuin itsensä likoon laittaen. Lasten kanssa on niin huippua hiihdellä, uida ja kisailla, kun kaikkea ei tarvitse tehdä verenmaku suussa, ja silti on ihan huikea kisatunnelma päällä kaikenaikaa.

Hiihdon välissä on sitten pidetty huoli sopivasta tankkauksesta...

 

Olis tosi ihana esitellä hiihtokuvia, joissa pikkuneiti olis nätisti puettuna söpöihin vaatteisiin, mutta meidän neiti alkaa olla siinä iässä, että omat lempparivaatteet on selvillä, ja niihin kuuluu muunmuassa tuo työkaverin roskapussista pelastettu musta pipo, jota ilman täältä ei pihalle liikahdeta :)

Ihanan viikon jälkeen on aika jännittävää palata arkeen kun edessä on niin paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä. Blogia pidempään seuranneet muistavatkin, että blogin alkuaikoina asuimme perheenä Joensuussa. Aika pian neidin syntymän aikoihin jouduimme muuttamaan Kajaaniin silloisen mieheni töiden perässä, ja Kajaanissa olo aika on kaikista ihanista uusista ystävistä ja kokemuksista huolimatta ollut minulle aika rankkaa aikaa. Nyt on ajatus ja aika kypsynyt siihen pisteeseen, että tytön kanssa on aika pakata kimpsut ja kampsut taas kerran laatikkoon, autoon, ja suunnata nokka takaisin kohti Joensuuta. Mieli on samaan aikaan hiukan haikea, kun viidessä vuodessa olen juuri alkanut tännekin sijautua, mutta samaan aikaan on sydämessä tunne, että ollaan palaamassa kotiin.

Viiden vuoden aikana olen menettänyt paljon. Oman talon, yrityksen, jopa sen ehjän perheen, josta aina olin haaveillut. Välillä on tuntunut, että voiko elämä enää koskaan näyttää sitä valoisampaa puolta, ja nyt uskallan toivoa, että ainakin yksi synkeänpuoleinen luku meidän elämässä on päättymässä. En nyt tarkoita, että elämä olisi ollut vain synkkää, paljon on ollut myös hyvää, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan. 

Muutamia viikkoja sitten kävimme tyttöni kanssa katsomassa elokuvan Onnelista ja Annelista. 

Minua puhutteli ihan mahdottoman suuresti se pikkuruinen talo, jossa ei huolia tunnettu. Kuiskasinkin tytölle, että tuollainen pieni talo mekin tarvittaisiin. Nyt näyttää siltä, että kuiskaus kuultiin... Jos kaikki menee niinkuin on sovittu ja toivotaan, meitä odottaa Joensuussa pieni, puinen talo. Juuri sopiva kahdelle tyttöselle, kahdelle kissalle ja viikonloppuisin vieraileville pojille. Olen innoissani!!!